Pari päivää sitten
ainoan valtakunnallisen pääkirjoitus käsitteli taas kerran kuntia, Kainuun mallin ongelmien kautta.
"Ongelmana on kaksinkertainen ja väkimäärään nähden raskas hallinto:
kunnanvaltuutettuja on 242, maakuntavaltuutettuja 59 ja asukkaita
80 000. Helsingissä asukkaita on 590 000 ja valtuutettuja 85." Raskas ei
tässä yhteydessä varmaankaan suoraan heijastu käytetyn rahan määrään.
Ainakin minä olen siinä lapsenuskossa, että valtuutettujen eikä edes
lautakuntien jäsenten palkkioilla yhtäkään kuntaa pelasteta.
Mutta voi hyvin ymmärtää, että kun yhteensä 301 luottamushenkilöä, ja
lautakuntien jäsenet vielä siihen päälle, yhdessä hallinnoi 80.000
ihmisen yhteistyöaluetta, soppahan siitä syntyy. Viimeistään siinä
vaiheessa kun kahta päällekkäistä organisaatiota ohjataan. Jos jossain,
niin viimeistään silloin joukossa tyhmyys tiivistyy. Eikä helpotusta
tuo ilmeisesti sekään, että reippaasti yli puolet edustaa yhtä ja samaa
puoluetta, kepulaisia.
Maakunnallinen paikallinen itsehallinto, joka korvaa
kokonaisuudessaan ja kaikilta osiltaan nykyisen kunnallisen
itsehallinnon on ainoa järjellinen tie, kun harkitaan
tehokkainta tapaa turvata kansalaisten palveluiden saatavuus ja laatu.
Erilaisten yhdistelmien rakenteleminen on itsensä pettämistä. Kun ajat
muuttuvat ja uudet päätöksentekijät saavat päähänsä haluta oman
Eskon-puumerkkinsä kunnan historiikkiin, myös yhdistelmät muuttuvat. Ja
samalla käynnistyy taas valtavia kustannuksia ja pähkäilyjä aiheuttava
muutos, jonka kuluista 90+% menee muutoskitkan poistamiseen. Ja mitä
suurimmalla todennäköisyydellä tulokset jäävät kerta kerralta entistäkin
heikommiksi. Ja verovaroja tuhraantuu joka kerta. Turhaan.
Nykyistä kuntien kuristuslinjaa ei pidä jatkaa. Kuntien talouden
raunioittaminen vain siksi, että niiden rahanpuutteessa on pakko
yhdistyä, ei ole edes taloudellisesti järkevää. Liian monia, liian
arvokkaita inhimillisiä arvoja tapetaan sen myötä. Säästöjen,
tehostamisen tervehdyttämisen jatkuva kierre vain leikkaa, tuhoaa ja
tappaa. Siinä työssä ei kansalaisten sydän ole mukana.
Tarvitaan progressiivinen, rakentava uusi ratkaisu, johon myös nykyisten kuntalaisten on helppo samaistua. On
luovuttava vanhasta mutta rakennettava uutta, yhdessä. Sillä uutta rakennettaessa saadaan aikaan positiivista energiaa koko yhteisöön. Juuri sellainen vaihtoehto on
Maakunnallinen paikallinen itsehallinto.
Sekään ei tule toteutumaan ilmaan uusia tapoja ajatella ja toimia.
Työtä on paljon. Tarvitaan uusia ideoita, innovaatioita, ja ennen
kaikkea paljon työtä ja tekemistä.
Mutta, jotta uutta päästäisi luomaan tarvitaan päätöksiä. Vaan onko tästäkään hallituksesta niiden tekijäksi?
On korkea aika todeta suoraan ja selvästi: Sarkozy - Merkelin
Kreikan pelastusoperaatiolla pankit maksattavat luottoriskiksi
muuttuneet Kreikka-lainat veronmaksajilla, ja Ranska ja Saksa
erityisesti omien pankkiensa potentiaalisen pankkikriisin muiden EMU
maiden veronmaksajilla.0 0 0 . . .
Enpä nyt malta olla liittämättä tähän linkkiä Der Spiegel-lehden
online version artikkeliin, jossa haastateltava Stefan Homburg, the
director of the Institute of Public Finance at Leibniz University in
Hanover, puhuu mielestäni perusteltua asiaa Kreikan ja euron
velkakriisistä.
http://www.spiegel.de/international/europe/0,1518,770673,00.html
Kysymys:
Miksi meidän muiden pitäisi kantaa, markkinatalouden
pelisääntöjen mukaan Ranskan ja Saksan veronmaksajille kuuluva vastuu,
heidän maidensa hallitusten löperöstä pankkien valvonnasta?
http://hakki47.blogit.kauppalehti.fi/blog/23787/valtion-vakuuksista-ja-takauksista
Euron keskiössä on kaksi yhteisöä, joiden johtajat ovat ilmeisen
vakuuttuneita siitä, että ne ovat liian suuria kaatumaan. Pankit ja
kansallisvaltiot. Kummatkin toimivat ilmeisen tehottomasti,
holtittomasti ja hämärän rajamailla. Ja tällä hetkellä pankit vievät ja
kansallisvaltiot vikisevät. Tältä näyttää kolmen suuren EU-valtion
johtajien anelut siitä, että pankit kantaisivat vapaaehtoisesti edes
osan vastuustaan ongelmamaiden, erityisesti Kreikan pelastamiseksi. Nyt
kuoroon on liittynyt Ison Britannian pääministeri David Cameron.
Eikä kukaan muu kuin ehkä kreikkalaiset, kanna huolta Kreikasta. Sen
sijaan kaikki kantavat huolta itsestään. Sekä Kreikan irroittautuminen
eurosta että sen joutuminen velkajärjestelyyn kuulemma kaataisi sille
lainanneet pankit. Sen seurauksena rahamarkkinat, ainakin tässä osassa
maapalloa ajautuisivat kuulemma hallitsemattomaan kaaokseen. Huoli on
ilmeisen suuri ja konkreettinen mahdollisuus, kun mukaan on jo
rekrytoitu ja lähtenyt Iso-Britannia, joka ei itse ole mukana eurossa ja
EUssakin vain puolella sydämellä.
Markkinatalous on kilpailutaloutta, ja kilpailussa on voittajia ja
häviäjiä. Järjestelmä johtaa aikaa myöten siihen, että jokaisen alan
toiminta keskittyy keskittymistään ja, mikäli järjestelmään ei puututa,
se tuottaa lopulta vain yhden voittajan. Se siis synnyttää taatusti
tehottomimman järjestelmän, monopolin. Mutta jo kauan ennen monopolin
syntymistä pitäisi pitää huolta siitä, että kasvu- ja keskittymiskehitys
saadaan katkaistua siten, ettei yrityksistä, varsinkaan pankeista ja
muista rahoituslaitoksista kasva liian suuria kaatumaan. Nyt ne ovat
ilmeisesti siihen kokoon jo kasvaneet.
Markkinatalous ei voi toimia tehokkaasti pelkän vapaaehtoisuuden
varassa. Aina on ollut ja tulee olemaan ainakin epäselvyyttä siitä, mikä
on epäreilua toimintaa, missä kulkee hyväksyttävän ja kielletyn
toiminnan raja. Ja rajat määritellään yhteiskunnan toimesta, säätämällä
lakeja. Demokratioissa siitä vastaavat kansan valitsemat edustajat.
Heidät olemme valtuuttaneet sekä säätämään lakimme, että huolehtimaan
siitä, että virkamieskunta ja yhteiskunta yleensäkin toimii oikein ja
kohtuullisesti, näitten samaisten lakien puitteissa.
Mutta myös demokratian pitäisi toimia tehokkaasti. Erityisesti sen
pitäisi antaa kansalaisille mahdollisuus äänestämällä vaikuttaa ketkä
hoitavat heidän asioitaan. Vaihtoehdoissa olisi siis oltava eroja. Viime
vaalit olivat osoitus siitä, miten äänestäjät reagoivat tilanteeseen
joissa mitkään perinteiset "vaihtoehdot" eivät enää ole vaihtoehtoja,
vaan vallankäyttöön samalla tavalla keskittyviä urapoliitikkojen
miehittämiä puolueita. Sillä valta on siirtynyt valituilta edustajilta
puolueille. Ja puolueet - kaikki perinteiset yhdessä - muodostavat
samanlaisen vaihtoehdottoman monopolin kuin varsinaiset
monopoliyritykset markkinataloudessa.
Vuosien myötä puolueet ovat kehittyneet etujärjestöiksi. Ja vielä
pidemmälle. Niistä on muodostunut osa siitä pelikenttää, joille niiden
pitäisi säätää lakeja. Kilpailijoita muiden kanssa, osana
markkinataloutta. Pelaajia joitka itse päättävät pelin säännöt.
Arpajaiset, nuorisoasuminen, vanhushoidot, kylpylät, veteraanityö,
vajaakuntoiset ... Ne rakentavat itsensä osaksi ns. kolmatta sektoria ja
puolueina päättävät ketä rahoitetaan ja miten tuetaan. Ja toimillaan
estävät vapaan kilpailun syntymisen niillä aloilla, joilla he itse
toimivat. Seurauksena ei ole tehokkuutta vaan tehottomuutta, turhia
virkoja, epätarkoituksenmukaista organisointia ja työskentelytapoja,
poliittisia päätöksiä.
Ja puolueen näin saaman vallan ylivoimainen kipailuetu mahdollistaa,
jopa edellyttää, myös kiinteitä kontakteja elinkeinoelämään. Pankkeihin,
vakuutusyhtiöihin, työeläkelaitoksiin, kauppaan, teollisuuteen,
rakennusliikkeisiin, hotelli-ja ravintolatoimintaan... Eli juuri niihin
joiden toimintaa puolueet lainsäädännöllään säätelevät. Tai jättävät
säätelemättä, kuten Kreikan, Irlannin, Portugalin siis euron ongelmat
osoittavat. Ne antavat pankkien kasvaa niin suuriksi, että ne
muodostavat uhan kansallisvaltiolle jossa toimivat. Eli kaikille
kansallisvaltioille, joissa ne toimivat. Ja vain siksi, että puolueet
ovat kasvaneet ohi tarkoitusensa. Niistä on kasvanut kansalaisten
demokratian toteutumiselle suurin uhka.
Sekä ainoa valtakunnallinen, että uusi suomi julkaisivat tiedon, että
Jyrki-boy on tuplavarmistanut kokiksille demareilta oikeuden
nimittää Suomen seuraava EU-komissaari. Varsin epätavallista lienee se,
että hallituksen juokseviin asiohin kuuluva nimitys otetaan esille
hallitusneuvotteluissa ja vielä epätavallisempaa, että se erityisesti
tuplavarmistetaan.
Mutta se selittäisi hyvin, miksi kokikset hyväksyvät vasemmistolaisen
hallitusohjelman. Miksi he luopuivat lähes kaikista omista
tavoitteistaan ja reunaehdoistaan hallitusta muodostettaessa. Sen miksi
mikään ei saanut heitä ja häntä luopumaan hallituksen muodostamisesta.
Miksi he tulevat pitämään kynsin hampain kiinni neuvotellusta
hallituspohjasta ainakin siihen asti, että demarit kuittaavat
lupauksensa. äitän siis myös toisin päin. Vasurit, ja luonnollisesti
demaritkin saavat tehdä melkein mitä tahansa, eikä Katainen luovu
pääministeriydestä.
Kataisen arvio on monessakin suhteessa oikea. Taatusti komissaarin
posti on paremmin palkattu, näyttävämpi ja vaikutusvaltaisempi kuin
Suomen pääministerin posti. Ja liittovaltiokehityksen myötä antaa
paremmat kansainväliset uramahdollisuudet kuin se, mihin suomalainen
poliitikko voi tähdätä. Liittovaltiokehityksen muodosta riippuen, siinä
saattaa vähimmillään päätyä vaikka EUn Suomen ylikäskynhaltijaksi.
Mutta, että kolmas perättäinen savolais-komissaari Suomesta! Ja
pysyykö hallitus siihen asti, että asia ajankohtaistuu? Vai onko se
sovittu jo kolmen entisen suuren kesken?
PS.
Mikä rooli mahtaa olla Bilderbergillä tässä kuviossa? Sitä voisi
valottaa vaikka EVAn Apunen, joka kai tämänvuotiseen osallistui? Uskon,
että en ole kovinkaan taipuvainen uskomaan salaliittoteorioihin, mutta
mikä tämä Bildenbergi oikein on?
Kansanedustajan riippumattomuus
Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan
oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan
perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.
Tuli vaan mieleen kun arvioidaan Markus Mustajärven ja Jyrki
Yrttiahon äänestymiskäyttäytymistä pääministeristä äänestettäessä.
Kansanedustajan ei pitäisi vastata puolueelleen vaan ainoastaan
äänestäjilleen.
En ole samaa mieltä heidän kanssaan. Uskon, että meidän kannaltamme
sekä jäsenyys Euroopan Unionissa että EMUssa on erityisesti meille
välttämätöntä, hyödyllistä ja tuottavaa. Mutta arvostan, että
kansanedustajat pitäytyvät vakaumuksessaan, edustamansa puolueen
mielipiteestä huolimatta.
Ja, jos se merkitsee eroa puolueesta, siitä vaan. Puolue on helppo perustaa.
Tuleva hallitus kiristää jälleen kuntia. Ja tapakin on tuttu,
valtionosuuksia supistetaan. Se kai on poliitikkojen mielestä ollut
tähän mennessä ainoa tapa, jolla yhdistää kuntia? Mutta onko tämä
kuntien hidas grillaaminen sen paremmin järkevää kuin tehokastakaan?
Eikö meidän kaikkien kannalta olisi sittenkin huomattavasti
tuloksekkaampaa, helpompaa, vähemmän stressaavaa sanalla sanoen
järkevämpää, että edes tämä hallitus toteaisi;
- mihin pyritään ja miksi
- miten sinne tullaan pääsemään ja miten edetään ja
- mitä siitä kuntalaisten arkipäivälle seuraa
ja alettaisi tehdä töitä, että kuvitellut hyödyt saataisi mahdollisimman nopeasti kansalaisille.
Varmasti edellä esitetty on naiivia, eikä ota huomioon suomalaisen
puolue-elämän poliittisia realiteetteja. Mutta eikö lobbareiden nyt
laatima hallitusohjelma ole jo riittävän täynnä kauniitä latteuksia,
aikeita ja tyhjänpäiväisyyksiä, että edes jotain voitaisi ratkaista?
Tehdä. Saada aikaan.
Eivät kunnat ole Suomen kansalaisille välttämättömyyksiä. Palvelut,
joista kunnat nyt vastaavat, ovat. Kun palvelut on huomattavasti
takoituksenmukaisemmin hoidettavissa järjellisen kokoisissa
paikallishallinnon yksiköissä, joita esimerkiksi yksittäinen, vakavasti
sairastuva mutta kallista hoitoa vaativa kuntalainen ei kohtuuttomasti
rasita. Otetaan lähtökohdaksi vaikka edellisissä vaaleissa selvästi ilmi
tullut kansalaisten tahto muutokseen.
Tehtäkööm nyt sitten
muutos, eikä jatkuvaa juustohöylää. Jäisi sitten aikaa muuhunkin. Tähdellisempään.
Odotan mielenkiinnolla, mitä ministerit raportoivat
MMMn,
TEMn,
STMn ja
OMn sisäisestä
tilanteesta kepulivallan seurauksena. Jollekin ansioituneelle ja
riippumattomalle tutkijalle - sikäli jos sellaisia vielä maasta löytyy -
voisi antaa selvitettäväksi kaikki ministeriöissä laaditut
suunnitelmat uskovaisten rahoituksen tukevaisuuden turvaamiseksi myös
tilanteessa, jossa ministeriön johto ei enää ole oikeauskovaisten
hallussa.
Samalla hän voisi, lakia rikkomatta luonnollisesti, selvittää ketkä
virkamiehet ja missä postissa ,omaavat minkäkin puolueen jäsenkirjan
ja/tai tarvittaessa aatemaailman. Selvitys on tehtävissä varsin
helposti vaikka sitten, että kukin nyt hallituksessa mukana oleva
puolue listaa omansa. Vähennyslasku kertoo tuloksen.
Samalla tutkimus antaisi hyvin uudet tavoitteet henkilövähennyksiksi,
valtionhallinnon tuottavuuden lisäämiseksi. Ja turhaa rajoittua yksin
kepuleihin, päällekkäisyys kokonaisuudessaan olisi syytä purkaa saman
tien. Vaan tuskinpa se tältäkään hallitukselta onnistuu. Kuka sitä nyt
omiaan....
Kuntatukien pienentäminen osoittaa tämänkin hallituksen taipumusta
näpertelyyn. Lopetetaan mieluummin kunnalliseen itsehallintoon
pohjautuva paikallishallinnon järjestelmämme kokonaan ja siirrytään
suoraan maakunnalliseen itsehallintoon. Kaikki entinen kuntarahoitus -
asianmukaisesti saneerattuna - siirretään maakunnille mukaan lukien
verotus, vastuut ja valtiontuet. Maakunnallinen hallinto miehitetään
puhtaalta pöydältä, nolla-pohja-budjetoinnin periaatteita noudattaen.
Kaikki kunnanhallinnon henkilöstö irtisanotaan toiminnan lopettamisen
seurauksena, jolloin 5 vuoden suoja-aika ei tule kysymykseen.
Odotan mielenkiinnolla missä vaiheessa
sonta taas Espalla ja muualla Kehä III sisäpuolella lentää. Milloin talonpojat taas suuntaavat legendaarisella
Talonpoikaismarssilleen ja erityisesti kenen johdolla ja organisoimana. Elintarvikkeiden
luovutuslakkoon en oikein tällä kerralla usko. Kajahtaisi liian helposti omaan nilkkaan. Samoin
kyyditykset lienevät
epätodennäköisiä, kun ei enää ole sitä jenkkien pelkäämää Suurta
Saatanaakaan tuolla itä-rajan takana. Mutta varmaan pohjalaiset jotain
keksivät?
Ja olen tainnut muutaman muunkin ehdotuksen aiemmissa artikkeleissani
hallitusohjelman sisällöksi tehdä? Sieltä ne tarvittaessa löytyvät, kun
sovittujen vuosittaisten tarkastelujen osalta joudutaan havaitsemaan,
että
näpertelyn aika on ohi.
Jos joskus, niin viimeistään nyt täytyy toivoa ihmettä. Siis
meidän suomalaisten täytyy toivoa ihmettä. Muuta mahdollisuutta ei enää
ole.
Ainakaan tähän mennessä en ole tässä demareiden tyttelissä havainnut
sen paremmin taloushallinnon kuin joukkojen hallinnankaan osaamista. En
ole huomannut hänen sen paremmin hallinneen omia joukkojaan kuin saanut
meitä muitakaan vakuuttumaan taidoistaan. En ole todennut hänen osaavan
hallita sen paremmin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakaan. En edes
yksinkertaisimpia, kulloinkin käsiteltävänä olevan asian
"sisältöosaamista".
Poliittisten broilereiden Primus inter pares?
Kun historia aikanaan vahvistaa, että tarpeeton ylivelkaantumisemme
alkoi Jyrki Kataisen ollessa valtionvarainministeri se samalla toteaa,
että viimeinen syy kansalliseen tuhoutumiseemme varmistui Jutta
Urpiaisen osaamattomuuden aikana.
Vae victis.
"Pelkkä viranomaisvalvonta ei riitä palauttamaan asiakkaiden
luottamusta finanssialaan. Toiminnan läpinäkyvyydellä on enemmän
merkitystä kuin säätelyn kiristämisellä." Näin sanoo
Nalle Wahlroos Uuden Suomen mukaan.
Jotenkin minulle jäi käsitykseksi, että kaiken piti muuttua sen
jälkeen kun kansainväliset, erityisesti USAlaiset pankit ja muut
rahoituslaitokset pelastettiin, vaikka Lehman Brothers uhrattiin
varoittavana esimerkkinä. Tapahtumasta on aikaa jo kolmisen vuotta. Mikä
on muuttunut?
Nallen mukaan tarvitaan sekä viranomaisvalvontaa että toiminnan
läpinäkyvyyttä. Poliitikkojen uusista kyvyistä ja haluista säädellä
finanssialaa meillä ei mielestäni ole kovasti näyttöä tekojen tasolla.
Vai onko uutta, merkittävää kansallista lainsäädäntöä jo olemassa?
Entäpä kansainvälisellä tasolla? USAssa, Eussa, Kiinassa, Venäjällä?
Entäpä toiminnan läpinäkyvyydessä? Miltä osin? Tämä tuli mieleeni lukiessani toista USn uutista
Väite uudesta IMF-pomosta: kiristäjä, jota jo kommentoinkin:
Kun asiat menevät tarpeeksi hankaliksi
tulevat kaikki vanhat lastenkasvatuskeinot käyttöön kaikkialla. Ei kai
IMF halua jäädä Musta Pekka kädessään pelipöydän ääreen, kun suuret
konnat, valvontavelvollisuudestaan laistaneet Saksan ja Ranskan valtiot
käärivät voittojaan?
"Saksan ja muiden eurojohtajien mukaan
luottotappioista seuraisi hallitsematon finanssikriisi paitsi Kreikkaan
koko euroalueelle." Onkohan kukaan asiantunteva, riippumaton
tiedemiesten tai asiaan perehtyneitten finanssiammattilaisten konklaavi
testannut tämän jatkuvasti esitetyn väitteen todenperäisyyden? Sitä
kun on hoettu jo ties kuinka kauan aksioomana. Tilanne - globalisaatio,
Kiina, liberalistinen markkinatalous, valtioiden ylivelkaantuminen
jne. - on kaikkiaan sen verran uusi, että saattaa todella olla, että
sientenkasvattajat syöttävät vain meille (oikein opein kasvattamiaan)
sieniä.
En ihmettele Nallen johtopäätöstä ollenkaan; "Toiminnan
läpinäkyvyydellä on enemmän merkitystä kuin säätelyn kiristämisellä."
Viranomaiset kun kuuluvat, varsinkin meillä täällä pienessä Suomessa
siihen samaan eliittiin, joka hallitsee puolueita, pankkeja,
vakuutysyhtiöitä, valtion virastoja...."
Mutta jääkö todellinen valvonta meille taviksille, kun kaikki muut kuuluvat samaan HYVÄ VELI - kerhoon?
Pitäisikö meidän siihen alkaa keskittyä? Mihin me sitten
poliitikkojamme ja etujärjestöjämme käytämme tai tarvitsemme?
Maksaaksemme niille palkkaa?
Taas yhtä päivää lähempänä on Euroopan Totuuden hetki.
Jospa sittenkin vain kuittailtaisi? Vai
myytäisiko sittenkin kansalaiset?
Onneksi tästä hallituksesta ei tule pitkäikäinen. Siinä ehkä
hallitusohjelman sisällöstä tällä hetkellä olevien tietojen perusteella
parasta, mitä siitä voidaan sanoa?0 0 0 . . .
Voisi siitä sanoa myös
"Tuleepa kallis hinta persujen rasismin ja populismin torjumiselle." Tai vaikkapa
"on yhtä nurinkurinen kuin useimmissa Euroopan viimeisten 15 vuoden aikana.
Poliittisista syistä lipsuttiin vakauskriteereistä ja velkaannuttiin kilpaa poliittisista syistä.
Nyt korjataan satoa. Mitkä ovat ne poliittiset syyt, jotka pakottavat
talouskasvua tukahduttavaan politiikkaan Suomessakin? Pitääkö pysyä
vallassa hintaan mihin tahansa?
" Vai kävisikö tämä
"hallitus käy suhteessa yli kaksi kertaa rankemmin pienituloisen kuin rikkaan kukkarolla."
Mutta varmaa on, että
Suomea vaivaavaan Kreikan tautiin, ei tästä hallitusohjelmasta löydy lääkettä. Siis ainakaan nykytiedoin.
Kalliiksi meille suomalaisille tämä Jyrki-boyn pääministeriys tulee. Vaikka kuinka lyhyeksi jäisi. Aivan liian kalliiksi.
PS.
Kauan se kesti, eikä virallinen ole vieläkään, mutta
mahtavan jäsenhankintakoneen Timo Soinille saivat aikaan.
Ranska ja Saksa eivät pääse yhteisymmärrykseen
siitä mitä Kreikalle pitäisi tehdä. Sivurooleissa ja -raiteilla komissio
kokonaisuudessaan ja muut 25 EU-valtiota. Mahtoiko eilinen kokous olla
vain valtionvarainministerien Toivioretki, pro forma? Vai olisiko
todella niin, että Ranska yksin pystyy lopullisesti vesittämään kaiken
järjenkäytön Kreikan rahoituskriisin ratkaisemisessa?
Libyasta on kansainvälisen yhteisön
lentokieltoalueen seurauksena paennut jo noin 1 miljoona ihmistä.
Runsaan 6,5 miljoonan väestöstä se on paljon. Suomen väestöön verrattuna
se tarkoittaisi noin 800.000 paennutta. Paenneista valtaosa on
Tunisiassa ja Egyptissä, maissa, joilla itsekin on vallankumoukset vasta
takana, eikä minkäänlaista vakiintunutta yhteiskuntaa ole olemassa. Ei
tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, jos odottaa koko Pohjois-Afrikan
kattavaa, eskaloituvaa kriisiytymistä.
Syyriassa Assad tappaa kansalaisiaan kiihtyvällä
tahdilla. Vasta alkaneella, mutta kiihtyvällä vauhdilla pakolaiset
alkavat siirtyä Turkkiin. Parissa päivässä 10.000, parissa kuukaudessa
1.000.000? Minnepä he muualle menisivät kuin Turkkiin? Libanoniin,
Irakiin, Jordaniaan ei kannata, ei siellä ole apua odotettavissa.
Israeliin ei oteta. Sinne ns. kansainvälisen yhteisön olisi oikeastaan
ollut jo lähdettävä, mutta pommit alkavat pieniltä, ja vähän
isommiltakin valtioilta loppua.
USAassa talouden hyvin verkkainen kasvu
finanssikriisin jäljiltä ja valtion velkaantuminen saa Fedin vaatimaan
valtion lainakaton nostamista. Republikaanisenaattorit vaativat
selvitystä maansa roolista Libyassa. Kun Irakista on päästy, ja
Afganistanista joudutaan lähtemään, on turhaa kuvitella, että Libyassa
enää kauan oltaisi. Toisaalta sotateollisuus saa lisätilauksia ainakin
ns. kansainväliseltä yhteisöltä. Nousukausi odotettavissa?
Katainen sukkuloi eri rooleissaan Brysselin ja
Säätytalon välillä. Kun Brysselissä tahdin määrää Ranska, Säätytalolla
sen määräävät demarit. Farssiksi jo muuttunut hallituksen muodostaminen,
on kivettynyt kokiksien pakonomaiseksi ja itseisarvoiseksi tarpeeksi
tehdä Jyrki-boysta pääministeri. Hinnalla millä hyvänsä. Ja hinnan
maksamme me tavikset.
Valtion arvellaan joutuvan ensi vuonnakin
velkaantuvan kahdeksalla (8) lisämiljardilla. Ja, kun vanhat merkit
paikkansa pitävät, kuntasektori joutuu rahoittamaan toimintaansa
lainarahalla enemmän kuin tänä vuonna. Neljä (4) lisämiljardia
ei hämmästyttäisi ollenkaan. Ja julkisten menojen leikkaukset
pienenevät kuin se kuuluisa pyy. Vastuullista politikointia?
Kuusikon keskinäisistä epäluuloista ja muiden
etujärjestöjen lobbareista johtuen hallitusohjelmasta tehdään taas
pakkopaitaa. Sen Jyrki-boy on oppinut kepuleilta. Ja pilkkuunkaan ei voi
koskea, vaikka maailma ympäriltä sortuisi. Ja taitaa se tänä vuonna
vielä sortuakin.
Putin ja ihmepoika pelaavat sulkapalloa. Gaddafi ja
venäläinen mestari, shakkia. Katainen varmaan keskittyy tänä kesänä
akankantoon?
Jälkiviisastelu on viisauden korkein aste. 0 0 0 . . .
"
Elop painotti Nokian tekemän kehitystyön merkitystä yhtiön taloudelle ja menestykselle. Nokia kertoo käyttäneensä
noin 43 miljardia euroa tuotekehitykseen
viimeisen kahden vuosikymmenen aikana." Ja päälle taitaa tulla aika iso
potti myös yhteiskunnan, siis veronmaksajien, rahaa tämän maailman
Tekesien, Finnveroijen, Teollisuussijoitusten ja kuntien
kaavoituspäätösten avulla? Jos lonkalta heittäisi yhteensä vähintään 50
miljardia en usko, että kovin vikaan menee?
Vastaako tulos panosta? Nokialle? Suomelle?
Näin kuumana päivänä ei oikein jaksa eikä viitsi. Mutta joskus vain on "pakko". Ja näin illan vähitellen viilentyessä alle 30 asteen on ehkä hyvä aika kirjata tekosensa näkyville.
Uusi Suomi uutisoi aika näyttävästi USAn eläköityvän puolustusministerin
jäähyväismatkan eilisen puheen NATO-kokouksessa
Brysselissä. Ja siitäkö me suomalaiset ja erityisesti me nettiin
”osallistuvat” suomalaiset taas saimme aihetta jenkkien kaikenlaiseen
mollaamiseen.
Jotenkin se
vastuuton riekkuminen alkaa vanhemmiten jo ärsyttämään, joten
kirjoitinpa kommentin minäkin. Yritin panna Gatesin puhetta
mittasuhteisiin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan syntyi
epälukuinen määrä demokratioita, jotka poliitikkojen osoittauduttua
kykenemättömäksi muuhun kuin oman edun edistämiseen pian rapautuivat
diktatuureiksi. Samalla isolationistit, jotka eivät halunneet USAn
kiinnittävän huomiota kuin itseensä ja omiin etuihinsa, tulivat siellä
valtaan.
Vasta Japanilaisten hyökättyä Pearl Harbouriin
joulukuussa 1941 saattoi Yhdysvallat osallistua täysimittaisesti
maailman ja Euroopan pelastamiseen. Siihen mennessä Saksa oli vallannut
Euroopasta kaiken haluamansa, Brittein saaria lukuun ottamatta. Hitler
kolkutteli Moskovan portteja, Leningradin piiritys oli alkamassa, Rommel
hyökkäsi Egyptiin. Talvisota oli käyty ja Jatkosodan hyökkäysvaihe oli
päättymässä.
Ja miksi Eurooppa vajosi sotaan vain parikymmentä
vuotta sen sodan jälkeen, jonka piti lopettaa kaikki sodat? Koska
kaikenkarvaisten diktatuurien hallitsemassa Euroopassa, demokratiat
eivät halunneet uskoa "ihmiskunnan olevan niin hullu, että aloittaisivat
taas sodan" ja diktatuurit keskittyivät joko itseensä tai miettimään
mistä löytyisi lisää "Lebensraumia" ja varustautuivat hyökkäyssotiin.
Vasta USAn tuleminen mukaan II maailmansotaan
mahdollisti Länsi-Euroopan pysymisen eurooppalaisena. Vasta USAlaisen
Ronald Reaganin voitto Neuvostoliitosta Kylmässä sodassa, joka aiheutti
Neuvostoliiton romahtamisen, antoi monille aiemmin Neuvostoliiton
kontrolloimille maille mahdollisuuden itsensä löytämiseen ja itsenäiseen
demokratiaan. Sekin prosessi on vielä kesken. Ja tämä koskee myös
Suomea.
Ei historia ehkä toista itseään - toivottavasti ei -
mutta Euroopan poliittisessa ilmastossa ovat nyt heränneet
samankaltaiset, demokratiaan pettyneiden kansalaisten muodostamat
ääriliikkeet, jotka aiheuttivat Euroopan diktatuurikehityksen 1920 ja
1930 luvuilla. Onko edellinen kehitys enää vältettävissä, en osaa sanoa.
Mutta ellemme Euroopassa ole valmiita huolehtimaan omasta
turvallisuudestamme satsaamalla siihen riittävästi, että kykenemme,
saatamme joutua vielä havaitsemaan, että joudumme pärjäämään ilman USAn
apua.
Maatalouden ympäristöohjelma on epäonnistunut ja jopa lisännyt Itämeren rehevöitymistä.
Näin kirjoittaa HS.fi tänään.
Eipä tuo mikään iso uutinen ole? Tilanne on ollut tiedossa jo
pitkään. Noin 300 miljoonaa euroa vuodessa 15 vuoden ajan tekee noin
4.500 miljoonaa euroa, 4,5 miljardia. Ja ilman merkittävää tulosta. Eikä
kyseistä nolla-investointia varmasti lueta maataloustukiin?
Pahamaineisten "pikkulintujen" kertoman mukaan, se kuitenkin on yksi
maamiehen saavutetuista eduista, jonka purkaminen on mahdotonta
maanviljelijän ansiotasoa olennaisesti heikentämättä. Se kun maksetaan
kaikille tähän nolla-ohjelmaan sitoutuneille viljelijöille.
Minusta uutisen tekee mielenkiintoiseksi kuitenkin tutkijoitten johtopäätös
"Tutkijoiden
mukaan viljelijät itse olisivat olleet valmiita tehokkaampiinkin
ratkaisuihin, jos ympäristöohjelma olisi sellaiset mahdollistanut." Vaan
ei mahdollistaneet. Kuinka monessa kepun ajamissa maatalouden,
elinkeinoelämän, aluepolitiikan ja vaikkapa innovoinnin tukiohjelmissa
ja sen harjoittamassa tukipolitiikassa laajemminkin mahtaa olla sama
tilanne? Tuskinpa asiaa kokonaisuutena on edes tutkittu? Mutta varmasti
pitäisi.
Nopeasti tulee mieleeni
Mauri Pekkarisen, Sirkka-Liisa Anttilan ja
Paula Lehtomäen reaktiot niihin harvoihin selvityksiin, jotka on tehty, tai ainakin joista julkisuuteen on näkynyt tietoa.
Kansalliselta tutkijaryhmältä tilaamansa
Innovaatiojärjestelmän tutkimuksen Mauri Pekkarinen lyttäsi, koska siinä
todettiin eurojen heittely ympäri maakuntien olevan järjetöntä. Tilasi
uuden ja sai mitä tilasi.
"Torjuntavoitto" Anttila istui sen
selvityksen päälle, jossa selvitettiin ruoan hinnannousujen syyt ja
edunsaajat muistaakseni vuonna 2008. Eipä tainnut olla tyytyväinen
tuloksiin?
Paula Lehtomäen piikkiin voikin sitten
laittaa vaikka Pallaksen hotellin laajennuksen, Talvivaaran
uraaninjalostuksen ympäristöluvan, haja-asutusalueitten
jätteenkäsittelyn ja vaikkapa Merentutkimuslaitoksen paloittelun.
Ja samalla käy varsin hyvin myös selväksi missä meillä mennään pieleen.
Yksittäiset tuensaajat ja heidän arkijärki ja tahto toimivat kyllä sekä kaupungeissa että maaseudulla.
Halua ja kykyä ratkaista ongelmia kyllä löytyy. Valitettavasti samaa ei
voi sanoa etujärjestönä toimivista puolueista. Tiedämmehän, miten
joukossa tyhmyys tiivistyy? Tässä tapauksessa Kepussa. Taas.
PS.
Nämäkin eurot ovat veroeurojamme ja pois kansakuntamme muusta kehittämisestä.
”Suomen
kansantuotteesta palvelut muodostavat lähes 70 prosenttia. Tästä
julkisen hallinnon osuus on noin 40 prosenttia, joista on toistaiseksi
ulkoistettu vain viidennes.” toteaa Gustav von Hertzen. Kirjoittaja on
vuorineuvos ja eläkkeellä oleva Cultorin toimitusjohtaja. Jo näistä
prosenteista voi päätellä miten tärkeää palvelu, siis palvelu yleensä,
on hyvinvoinnillemme. Mutta, olipa tuossa 40 prosentissa kyse
prosenteissa prosenteista tai prosenttiyksilöistä ne käytännössä estävät
julkisen sektorin mitoittamisen veronkantokykyämme vastaavaksi. Edes
yksityistämisellä.
Mitä
tahansa Suomessa tarjottavaa palvelua voi toteuttaa sekä julkisen että
yksityisen sektorin toimesta. Ja suuressa – ellei jopa suurimmassa -
osassa palveluista julkinen palvelu on lähtökohtaisesti toteutettavissa
halvemmalla ja tehokkaammin kuin yksityisen sektorin vastaava palvelu.
Mutta
julkisen sektorin ylivoimaisuus, pienet kustannukset ja tehokkuus ei
tosielämässä enää useinkaan konkretisoidu. Itse asiassa useissa - vai
ehkä peräti useimmissa - tapauksissa voittaja on yksityisen sektorin
palveluntuottaja ja toteuttaja. Suurimpina syinä tähän, ovat varmaan
perinteinen 5,3 miljoonan pieni markkinamme ja julkisen sektorin
tehokkuuden syövä ”poliittinen päätöksenteko”?
Yksityistämisen
toimivuus esimerkiksi juuri terveys ja sosiaalipalveluiden osalta
edellyttäisi julkiselta sektorilta henkilöstöä, joka osaisi ostaa,
valvoa ja vaatia yksityisiltä palveluiden tuottajilta. Ja pienessä
maassa, pienellä markkinalla vielä siten, että monipuolinen,
kilpailukykyinen ja erityisesti juuri pieni tarjonta saataisi toimimaan.
Toistuvasti. Jatkuvasti.
Mutta
edes kaupankäynti pienten palveluntuottajien kanssa ei ole virkamiehen
kanssa seksikästä eikä, ainakaan omasta mielestään, edes tehokasta.
Niitä kauppatapahtumia tarvittaisi monia, kymmeniä, satoja jotta
saataisi aikaan sama tuotettujen palveluiden määrä, jonka kansainvälinen
– tai miksei jopa kansallinen – suurtoimija tarjoaa itse. Kaiken.
Mutta
mitä ihmeen iloa yksittäisen kansalaisen ja hänen suoriutumisensa
kannalta on siirtyä julkisen sektorin monopolista yksityisen sektorin
monopoliin? Ja varsinkin, kun markkina on pienistäkin pienimpiä ja
yksityinen monopoli on sata varmasti jo muutaman vuoden harjoittelun
jälkeen vääjäämätön seuraus.
Viimeistään
siinä vaiheessa toiminta myydään ulkomaiselle sijoittajaryhmälle tai
suoraan ulkolaiselle palveluntuottajalle. Ja sitten kolmannelle,
neljännelle, joista viimeinen viis välittää mistään hyvän hoidon
periaatteista tai laatuvaatimuksista. Ja kun ei kilpailijoita eikä julkista palvelua enää ole?
Eikä
nykypäivänä tarvita kovinkaan kaksinaista tapahtumaa tai kriisiä, kun
palveluntuottaja lopettaa toimintansa. Miten sitten jatketaan?
Sosialisoimallako?
Olisiko
mahdollista edes yrittää kustannusten pienentämistä ja samalla
toimintojen tehostamista, sieltä mistä kenkä oikeasti puristaa?
Byrokratian poistamisesta ja poliittisen päätöksenteon muodostamasta
painolastista. Aidolla tulosvastuulla ja ammattilaisten vapaudella
valita parhaat tavat hoitaa homma.
Sekä Kreikassa, Portugalissa ja ilmeisesti myös Espanjassa ja
Italiassa. Ja luonnollisesti myös Suomessa, sillä ei kai kukaan voi olla
sitä mieltä, etteikö maamme olisi kriisissä? Julkinen talous ottaa
vuosittain miljardeja, jopa
kymmenen miljardia uutta lainaa.
Ja jotkut luottavat kasvun sen hoitavan. Kymmenen miljardia voitaisi
käyttää hyödyllisesti, investoimalla sitä kasvun edellytyksiin. Mutta
ei. Meillä se menee julkisen sektorin palkkoihin ja maatalaouden ja
alueiden tukemiseen. Siis siihen, että ylläpidetään nyt jo järjettömiksi
muuttuneita rakenteita.
Suomen julkisen sektorin kokonaisnettovelka vuonna 1990, siis laman
ensimmäisenä vuonna oli suurin piirtein yhtä suuri, kuin mitä Jyrki-boy
ja kunnat nyt vippaavat markkinoilta vuodessa. Eikä edellisen laman
lainoja ole pystytty lyhentämään kuin pari kertaa sen jälkeen. Viimeisin
oli Jyrki-boyn ikioma lyhennys valtionvarainministerinä, juuri ennen
kuin Lehman lopahti. Varmaan viisas teko? Siitä lähtien on vain otettu
lisää. Sen etujärjestöpuolueet osaavat siihen asti, kun piikki on auki.
Mutta nyt alkaa piikki ilmeisesti tulla liian täyteen, kun ei edes
hallitusta saada aikaan?
Yksikään etujärjestöpuolue (Kepu, demarit, rkp ja kokikset) ei voi
enää jättäytyä oppositioon ja kuvitella aatteensa siellä kasvavan ja
kehittyvän. Kun oppositiossa on omille jaettavissa olennaisesti
vähemmän resursseja, etuja ja omia suosivaa lainsäädäntöä, tulee
politiikasta nolla-summa peliä. Oma tappio on suoraan omiltasi pois,
koska voittaja kahmii ne vain omilleen.
Onkohan tässä tapahtunut puolueiden kehitys ihan oikeasti poliittisen kansanvallan mukaista?
Olen aina elänyt siinä harhassa, että etujärjestöt ajavat jäsentensä
etuja. Puolueiden tehtävänä on ollut ajaa kokonaisuuden etuja, ottaen
huomioon kansassa edustettuna olevat erilaiset ideologiset lähtökohdat.
Nyt kun puolueetkin ovat rapauttaneet toimintansa etujärjestöksi, ei ole
enää ketään katsomassa kokonaisuuden, siis meidän suomalaisten
kokonaisetua. Ei arvojohtajaa, ei hallitusta, ei kansanedustuslaitosta.
Jossain
mättää pahasti kun kukaan ei poliittisella tasolla keskity kehittämään
edellytyksiä ja pelisääntöjä yhteisen kakun kasvattamiseen. Yrityksetkin kun on jo opetettu pitämään huolta vain itsestään, eli omistajistaan.
http://hakki47.blogit.kauppalehti.fi/blog/23770/pienia-voittoja-katastrofaalisia-tappiota
Taitaa Nokian kännyköiden käydä samalla tavalla kuin Suomen
parlamentarismin. Loppu häämöttää ennen kuin on edes kunnolla opittu
tavoille. Kohta taitaa olla nekrologin paikka? Kummallekin.
Parlamentarismi taisi kompastua Timo Soiniin ja hänen
valitsijaorganisaatioon. Uusi tilanne, johon ns. vakiintuneitten
puolueitten on, monista yrityksistä huolimatta erinomaisen vaikea
suhtautua. Soini on möykky jonka yli, ali, oikealta, vasemmalta, edestä
eikä takaa taida luontevasti päästä kukaan. Pelin politiikka on palanut
kuitenkin sillä erolla, että ilmeisen kokemattomat puoluejohtajat, yksi
toisensa jälkeen hirttävät itsensä kynnyskysymyksiksi kutsumiinsa
poliittisiin lupauksiin. Sillä tavalla synnytetään vain yhden puolueen
diktatuureja. Uusia Kekkoslovakioita?
Nokia taisi kompastua itsetyytyväisyyteen ja ympyröittemme
pienuuteen? Yhtiö, joka 1990-luvun alussa heilui konkurssin partaalla
löysi jyvän. Kännykän. Samalla ilmeisesti kohtasivat toisensa hyvin
yhteen sopineet ihmiset, jotka eivät voineet epäonnistua. DreamTeam.
Ensimmäinen epäonnistuminen taisi olla USA, jonka markkinoille ei oikein
koskaan onnistuttu pääsemään. Toinen lienee ollut itsetyytyväisyys ja
kustannusleikkausten ja toimintojen tehostamisen vimma, kun vanhaa piti
turvat, eikkä uutta uskallettu ennakkoluulottomasti kokeilla. Kolmas
jälkeenjäänti älypuhelimissa, jossa Apple juuri nyt näyttäisi kokevan
kultakauttaan. Mutta Aasian jätit ovat silläkin alalla jättejä.
Viimeinen niitti taitaa olla menossa, kun
Aasian markkinatkin alkavat pettää tavallisissa halpispuhelimissa.
Ja samanlaiset taitavat olla vaiheet Suomen parlamentarismilla. Me
olemme antaneet puolueittemme muodostua itsellisiksi ja hyväksyneet ns.
kabinettipolitiikan. Kansanedustajan itsenäinen päätöksenteko-oikeus on,
perustuslain vastaisesti, siirretty puolueiden ryhmäpäätöksiksi.
Puolueista on tullut lainsäädännön ja verovarojen intressentti ja
samalla ainoat, joka maassa niistä saa päättää. Siis monopoli.
Julkisella sektorilla kokonaan ja kolmannella sektorilla, omasta
päätöksentekomonopolista johtuen, ylivertainen kilpailija kaikelle
yksityiselle. Kun jaettavaa on riittänyt noin 10 vuotta, ja tarvittaessa
on otettu lisää laina entisen päälle, ei muuhun ole totuttu. Ei ole
tarvinnut. Nyt meillä on sitten monin eri tavoin tuettu yhteiskunta,
jonka tuloksentekokyky alkaa rapistua kiihtyvää vauhtia.
Kun 1990-luvulla Nokian kasvu pelasti Suomen, nyt sen loppu kiihdyttää Suomen vaikeuksia. Aika aikaansa kutakin?
Vaalit olivat vaajaat kaksi kuukautta sitten. Milloinkohan Suomen
puolueet ehtivät keskittymään Suomen ja suomalaisten asioihin? Niihin
kuuluvat keskeisimmin työ ja toimeentulo hyvinvoivassa kotimaassa.
Kataisen leikkeihin. Vihreät eivät mukaan nyt siis lähde.
Temppelin harjalle nousee, kukas muu kuin pääpersu itse. Siis jos
enemmistöhallitusta haikaillaan? Kokisjohdettu porvarihallitus vai
demarijohdettu vasemmistokoalitio? Nyt siis nähdään kumpaan suuntaan
persulaisuus painottu. Oikealle vai vasemmalle. Onko kyseessä
porvarillinen vai työväenpuolue? Mitä merkitystä näillä leimoilla tämän
päivän todellisuudessa nyt sitten enää onkaan.
Ajalle ominaista taitaa olla myös se mistä kenkä kaikilla puristaa.
Portugalista ja Kreikasta, laajemmin ottaen EUsta ja valuutastamme,
eurosta. Niin ja sitten kynnyskysymyksistä, joista yksikään puolue ei
uskalla - persujen pelosta - luopua. Kuitenkaan Suomessa ei koskaan ole
ollut yhden puolueen hallitusta. Yhteistyötä on aina ollut pakko tehdä
muiden kanssa. Onko sekin tie jo kuljettu loppuun?
Yksipuoluejärjestelmät, jos ne joskus hetken jossain toimivat päätyvät
useimmiten diktatuuriin. Sinnekö nyt on tiemme?
Otamme vuosittain runsaan 10 miljardia euroa uutta julkisen sektorin
lainaa. Puramme aikoinaan rakennettua ja rahoitettua hyvinvointivaltiota
kiihtyvällä vauhdilla. Kuntien todellinen talous on kuralla ja
maksumiehiksi joutuvat yhteiskuntamme vähäosaiset. Teollisuus, siis
maastamme ponnistanut teollisuus, sikäli kun sitä vielä on lisää
työpaikkoja ulkomailla. Ei enää täällä. Lähtömaassaan. Siitä
pääkonttorin siirtoon ei kauan mene. Rakenteellisen työttömyyden määrä
ylittää 200.000. Sinkut ja yksinhuoltajat ovat toimeentulotukien
vakiokäyttäjiä. Lapsia otetaan huostaan kiihtyvässä määrin.
Ja meillä puolueiden kenkä puristaa Portugalista, Kreikasta ja EUsta.
Tok tok koputtaisi Obelix otsaansa. Mitä ihmeen tekemistä suomalaisilla
puolueilla on Portugalissa, Kreikassa ja EUssa? Jospa keskittyisivät
hetken Suomeen ja suomalaisiin? Edes hetken?
Aksiooma eli peruslause on
matematiikassa peruskäsitteiden epäsuora määritelmä, jota käytetään
päättelyssä muiden tulosten todistamiseen. Tässä yksi:0 0 0 ...
Sehän olisi
maailman kahdeksas ihme
jos Kepun maalaisporvarien kenttä ei hinkuisi porvarihallitukseen, on
pyhät ja yhteiset edut ja rakenteet Kokoomuksen kanssa puolustettavina.
MOT, Jyrki-boy?
ovat kansallisen yhteisön ilmavoimat varjelleet Libyan ns.
kapinallisia. Alussa annettiin ymmärtää, että lentokieltoalueen
aikaansaaminen ja kapinallisten suojeleminen ovat
Necessary, legal and right.
Siitä on nyt kohta kolme kuukautta. Kolme taisteluiden kuukautta.
Päivin ja öin. Sairaalalaivoja Misratasta, Benghasista ja Tripolista.
Pakolaisveneitä Lampedusaan ja mihin tahansa kunhan päästään pois tulen
alta. Ja monelle, hyvin monille
matkalle ikuisuuteen.
Kuinkakohan monta arabilentokonetta, tässä kansainvälisen ja
arabiyhteisöjen yhteisprojektissa siellä kapinallisia varjelee? Kuinka
moni arabivaltio ja niiden lentolaitetta osallistuu Gaddafin hallinnon
romuttamiseen pommittamalla hänen hallintorakennuksiaan? Mitkäköhän
mahtavat olla NATOn komentajien tuntemukset tästä
mielenkiintoisesta tavasta käydä sotaa vaikeutetulla asteikolla? Kovin humaanilta se ei kyllä tunnu.
Me olemme ainakin oppineet, etteivät herhiläisemme sovi
lentokieltoalueen valvontaan. Eivätkä rynnäköintiin,
maataistelutoimintaan. Ne sopivat ainoastaan ilmataistelutoimintaan,
siis muiden lentokoneitten alasampumiseen. Ilmeisesti olemme unohtaneet,
missä se maa on, jota on tarkoitus puolustaa? Ja että sitäkin pitäisi
ilmasta voida tukea. Olemme ehkä myös oppineet, että tilanteessa jossa
Venäjä hyökkäisi, meidän
ei kannata ainakaan NATOlta enää apua anella. Tämä uusi tapa käydä sotaa olisi siviiliväestölle kuolemaksi, vaikka NATO lopulta voittaisi.
Olemmeko oppineet heidän virheistään riittävästi, ettei aleta tehdä ainakaan samoja itse?
Mielestäni YKn päätöslauselma, joka tähän teurastukseen on johtanut,
on tekopyhyyden, eli poliittisen realismin äärimmäisen epäinhimillinen
ilmentymä. Sota jonka tarkoituksena ei ole sotia, vaan panna siviilit
maksamaan sitä sortaneen hallituksen toimet.
It might be necessary, leagal and right to Nikolas Sarkozy and David
Cameron. But is it necessary, right or humane to the Libyan civilian?
Tuo puolueita edustavien poliitikkojen mantra
"Ei meillä ollut vaihtoehtoja" ei oikein enää mene läpi. Löysin yhden vaihtoehdon PIIGS-maiden velkojen hoitamiseen, vaihtoehdon, jota en aiemmin ole nähnyt.
Valtioiden velkojen ja saamisten keskinäinen kuittaaminen.
0 0 0 . . .
This presents the results of
a simulation conducted by students at ESCP Europe Business School.
The aim was to uncover the amount of interlinked debt between
Portugal, Ireland, Italy, Greece, Spain, Britain, France, and Germany;
and then see what would happen
if they attempted to cross cancel obligations.
The results were astounding:
- The countries can reduce their total debt by 64% through cross cancellation of interlinked debt, taking total debt from 40.47% of GDP to 14.58%
- Six countries – Ireland, Italy, Spain, Britain, France and Germany – can write off more than 50% of their outstanding debt
- Three countries - Ireland, Italy, and Germany – can reduce
their obligations such that they owe more than €1bn to only 2 other
countries
- Ireland can reduce its debt from almost 130% of GDP to under 20% of GDP
- France can virtually eliminate its debt – reducing it to just 0.06% of GDP
Ei oikea elämä varmasti ihan näin yksinkertaista ole, mutta
euro-maiden vaikeudet alkavat olla jos sitä luokkaa, että uusia
vaihtoehtoja tavallisille ajattelutavoille tarvitaan. Kun en ole
asiantuntija tälläkään alalla, uskallan esitellä tämän. Mallin
toimivuutta, vaikkapa todellisen ratkaisun pohjapaperina, olisi syytä
ainakin harkita. Ensisilmäyksellä se taatusti voittaa rahan heittämisen
rahan perään ja valtioitten tuomitsemisen vuosikausien velkaorjuuteen.
Nopeasti arvioiden sen keskein ongelma lienee se, että
lainottajapankit jäisivät ilman voittoja ja niiden
johtajat ilman bonuksiaan?
Mutta kenen valtuuttamina valtionvarainministerimme ja
keskuspankkiemme johtajat oikein päätöksiään tekevät? Keiden etuja he
ajavat? Pankkien vai kansalaisten?
Tärkeintä on mitä
1% rahoillaan tekee, ja/eli mihin kaikkeen
99% on valmis rahaa vastaan.
Siis kun rahaa, eli valtioiden velkakirjoja, on tarjolla mielin määrin, kyse olisi vain siitä miten ahneus kehitetään kukkaan?
Valitan, mutta muuta en voi sanoa, jos juuri lukemani
Ylen uutinen
pitää paikkansa. "Vasemmistoliitto ja SDP ovat jättäneet
hallitusneuvottelut, kertoi hallituksenmuodostaja Jyrki Katainen
(kok.) tiedotustilaisuudessa keskiviikkoiltana. Katainen aikoo nyt
olla yhteydessä keskustan johtoon jo tänään keskiviikkona."
Miksi ihan oikeesti pitää hakata päätään seinään? Selitykseksi ei
riitä jaarittelu vastuustuuntunnosta. Edellinen hallitus, mikään siihen
osallistuneista puolueista, käytännössä kukaan hallituksen työskentelyyn
osallistuneista ministereistä ei sellaista osoittanut hallituksen
toiminnan kummassakaan vaiheessa. Mistä moinen vastuullisuus nyt
nousisi, raskaasti hävityn vaalin seurauksena?
Ymmärrän Jyrki-boyn pettymyksen. Mutta en voi hyväksyä sitä, että
oman kuningastiehen tulleen rypyn vuoksi, pitää kansakuntaa roikottaa
löysässä hirressä viikosta toiseen. Ei enää sen jälkeen kun KMS
vaalirahoitusjuttu osoitti edelliset vaalit kiistatta ostetuiksi
vaaleiksi. Sen hallituksen viimeiset kaksi vuotta ja sen jatko-osan koko
aika tuhraantui odotteluun. Kuinka kauan meidän vielä on odotettava,
sen jälkeen kun kansa ei äänestänyt oikein?
Mikä olisi lyhyellä aikavälillä kepun anti? Korkeintaan kansan
kasvava vastemielisyys sekä kepuun että kokiksiin. Vastemielisyys, jonka
seurauksena ihan vaan persujen aktiviteetistä kaikilla median tasoilla,
voi muodostua joksikin paljon vakavammaksikin.
Jyrki-boy. On korkea aika heittää pyyhe kehään!
PS.
Ei minulla ole ymmärrystä siitä minkälainen olisi vähiten huono
hallitus. Huonoja ne ovat ovat ilmeisesti kaikki, ennen kuin
parlamentaarinen demokratiamme saadaan toimimaan. Mutta tietoinen
toimiminen kansan selkeästi ilmaiseman muutosvaatimuksen vastaisesti on
parlamentaarinen demokratian poliittinenitsemurha.
Miten on mahdollista, että Suomen perinteisten valtapuolueiden johtajat ja itse puolueet ajautuvat yhtäkkiä kriisiin ja epäonnistuvat?
Kiinnostavaa on se, että usein kriisi tulee sekä
kansalaisille että puolueille yllätyksenä, vaikka sen siemenet on
istutettu jo useita vuosia, osin jopa vuosikymmeniä aiemmin. Yleensä
silloin, kun talous on menestysvaiheessa, eikä kenenkään ole tarvinnut
huolehtia muusta kuin jakopolitiikasta ja voittamisesta seuraavissa
vaaleissa.
On yllättävästi menestyvä pieni, aiemmin syrjässä
viihtynyt valtio, jolta pikku hiljaa lipeää herkkyys ympäristöön,
herkkyys asenteisiin ja herkkyys johtamiskulttuuriin. Menestys nousee
hattuun.
Sitä vaihetta kutsutaan arroganssiksi, röyhkeydeksi, julkeudeksi, kopeudeksi. Yhtä hyvin sitä kuvaa antiikinkreikan termi hybris, jossa ylimielinen usko omaan kaikkitietävyyteen ja kaikkivoipaisuuteen möyhii erinomaisen kasvualustan ongelmille.
Arroganssia seuraa sokeus ja torjunta.
Ongelmia ei haluta nähdä, ja jos joku nostaa ne esille, niitä ja heitä
väheksytään. Puhutaan vaikkapa pahan ilman linnuista,
besserwisseröinneistä, pessimisteistä. Sillä "eihän päättäjillä ollut
muuta mahdollisuutta...?"
Sokeuden ja torjunnan jälkeen tulevat kootut selitykset. Maa ei menesty, koska taloustilanne on
vaikea, naapurit ei myy raaka-aineita vanhaan malliin, globaali
liberalistinen markkinausko vaatii, työ ei maassa kannata, kustannukset
ovat liian suuret, risteilyalukset eivät mene kaupaksi, teollisuus
muuttaa muihin maihin, ja
torjuntavoitot maataloustuissa eivät riitä. Mutta kootut selitykset
eivät koskaan saisi kelvata. Jokainen valtio kohtaa elinkaarellaan
vaikeita taloustilanteita. Myöskään ympäristönmuutos ei koskaan ole
selitys.
Koottuja selityksiä seuraa puolustautuminen. Puolueet, siis hallitus ja eduskunta
alkavat muka pakon sanelemana tehdä samaa kuin ennenkin, mutta vähän
paremmin tai tehokkaammin. Lisää
veroja, bonuksia johtajille, lisää tehokkuutta toimintoihin, tukia
yrityksille ja alueille, lisää torjuntavoittoja maataloudelle, lisää
hyvinvointipalveluiden leikkauksia, lisää irtisanomisia.
Kun ongelmat vihdoinkin kohdataan,
ollaan siinä vaiheessa, ettei enää riitä yksi temppu. Koko poliittinen
järjestelmä on matkan varrella jo ehtinyt sairastua. Pahasti. Kuoleman
partaalle?
Viimeinen vaihe, strateginen halvaus
tarkoittaa sitä, ettei enää keksitä uusia innovatiivisia
strategioita.Se lienee leikkausten ja säästöjen lopullinen ratkaisu?
(Endlösung)
Kriisin kaava sopii myös Suomeen.
Kaava sopii erinomaisesti myös Suomeen. Valtiossa
kriisin siemen kylvettiin vuonna 1990-luvun puolessa välissä, kun
liittyminen Euroopan Unioniin ja Nokian nousu mahdollistivat riittävän
taloudellisen kasvun, ettei tarvinnut jo kauan sitten lahonneita
rakenteita romuttaa. Ei korjata
paikallishallinnon rakenteita, ei aluepolitiikan vuoksi syöpäkasvaimen
tavoin kasvatettua korkeakoulu- ja aikuiskasvatuslaitosta, ei
hajasijoiotuspolitiikkaa, ei maataloustukia, ei ammattiyhdistysten
ylisuurta yhteiskunnallista painoarvoa. Kriisin idut alkoivat nostaa päätään jo ennen vuosikymmenen loppua.
Tuntuuko tutulta?
Professori Toivo Äijö on julkaissut yhdessä vuorineuvos Lasse Kurkilahden kanssa kirjan. Siinä miehet pyrkivät luomaan kokonaiskuvan, mistä yritysten menestys kiikastaa. Oppaan nimi on Selviydy tai sukella. Heidän edellinen kirja Ui tai uppoa ilmesty neljä vuotta sitten ja käsitteli globaalitalouden vaatimuksia.
Allekirjoittanut muutamankin artikkelin kirjoittanut sekä Nokian että Suomen yhteiskunnallisesta kriisistä. Muunmuassa jo yli neljä vuotta sitten artikkelit :
01.06.2011 - 09:33 |
hakki |
ei kategorioita
Tämän päiväisessä ajankohtaisessa Uutisblogissa
Mikko Metsämäki pyytää
ymmärrettävästi lupaa saada vaihtaa keskustelunaihetta. Uskon hänen
tulkitsevan monen tämänkin blogiston kirjoittajan, lukijan ja
kommentoijan tuntoja. Mutta nyt ei todellakaan pidä eikä saa vaihtaa
puheenaihetta. Vaikka kuinka tekisi mieli.
Sitä saa mitä tilaa. Siitähän tässä on kysymys.
Ymmärsivätköhän
Kehittyvien Maakuntien Suomi ja ne
41 "vastuullisten puolueitten" kansanedustajaa ja erityisesti ne
puolueet joita he edustivat, minkä pullon hengen he päästivätkään
vapaaksi, venkoillessaan Vanhasen II hallituksen vaalirahaskandaalin
kanssa? Tyytymättömyys perinteisen puolueiden itseriittoiseen
tekemiseen oli toki olemassa jo aiemmin, se ei vaan ollut
"salonkikelpoista" eikä siksi saanut riittävään medianäkyvyyttä.
Timo Soinin opportunismi vain avasi mahdollisuudet. Ns.
unohdettu kansa sai kovan äänen "a voice".
Ja nyt voimistuu uho. Ilmeisesti persujen kannattajista koostuvat
örveltäjät täyttävät esimerkiksi UudenSuomen ja Kauppalehden
keskustelupalstat. Valitettavasti on turhaa kuvitellä, että he
häviäisivät jonnekin puheenaihetta vaihtamalla. He jatkavat jopa siitä
riippumatta onko persut mukana seuraavassa hallituksessa tai ei.
Örveltäjät valtaavat keskustelufoorumit. Samalla ymmärrettävästi
häviävät asialliset keskustelijat entisestään. Näin ei missään
tapauksessa saa tapahtua,
koska muutaman hetken kuluttua heidän "share of voices" muuttuu muotoon "the voice".
Näin on tapahtunut ennen ja elleivät perinteiset puolueet tai
vastuulliset kansalaiset saa palettiaan kuntoon nopeasti kasvaa
jatkuvasti paine, että niin tapahtuu kiihtyvästi myös jatkossa.
Nyt ei todellakaan ole aika vaihtaa puheenaihetta. Nyt on syytä alkaa
puhua myös kaikkien niiden, jotka ihmettelevät mistä tässä kaikessa on
kyse. Mediaa ei pidä jättää örveltäjien temmellyskentäksi. Juuri
sitähän he toivovat. Huutaessaan ja Ainoan Oikean Uskonsa teesejä
toistellessaan he uskovat toimivansa siten, että asialliset äänet
häipyisivät. Eihän moiseen huutamiseen kukaan tolkullinen halua
osallistua.
Meidän aikamme rinnastuu viime vuosisadan historiassa valitettavan
vahvasti taistolaisten 1970-lukuun ja talonpoikaismarssien,
lapualaisten, IKLn ja AKSn 1920-1930 lukuun. Kummankin ajanjakson
jäljet, joista jälkimmäisiä ei ainakaan vielä ole täysin edes saatu
paranneltua, pelottavat Euroopan yleisen epävarmuuden ja
äärioikeistolaistumiskehityksen myötä.
http://hakki47.blogit.kauppalehti.fi/blog/23770/pienia-voittoja-katastrofaalisia-tappiota
